Kirkossa sunnuntaina

Sunnuntaina lähdin ystäväni ja hänen lastensa kanssa heidän seurakuntansa joulujuhlan tyyppisessä tilaisuudessa. Ensin oli jumalanpalvelus. Koska protestanttinen seurakunta on pieni ja pastorikin jaettu useamman kylän kesken, jumalanpalvelus pidetään vuorotellen eri kylissä ja niissäkin usein ei ole kirkkoa vaan ihmiset kokoontuvat erilaisiin kappeleihin jne paikkoihin joiden yhdistävänä tekijänä kuitenkin on se ettei siellä ole urkuja. Joten seurakunnan aktiivit soittavat eri instrumentteja. Ihan niinkuin kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa, pastorin rouva punaisessa villamekossa soitti kitaraa. Rouva oli ilmeisesti ainoa ihminen paikalla jonka mielestä kappelissa ei ollut turkasen kylmä. Jokaisen muun paikallaolijan kääriytyessä huiveihinsa ja villakangastakkeihinsa, hän viipotti menemään lyhythihaisessa punaisessa mekossa ja avokkaissa. 

Viisi kypsään ikään ehtinyttä rouvaa ja Gambiasta maahan muuttanut herra muodostivat kuoron, joka ilahduttavalla innolla ja tunteella lauloivat paitsi perinteisiä hengellisiä joululauluja, myös muutaman itsetehdyn gospelbiisin Blues Brothers - elokuvista tutulla tyylillä niin että sanankuulijat jammasivat penkeissään. Siellä myös keskusteltiin raamatunluvun jälkeen siitä mitä oli juuri kuultu ja mitä se merkitsi. Tämä voisi olla hyvinkin tarpeellista myös luterilaisessa kirkossa. Ystäväni on rahastonhoitajana kyseisessä seurakunnassa niin että tämä oli ensimmäinen ja luultavasti myös viimeinen kerta kun jumalanpalveluksen jälkeen istahdan alttarinreunalle laskemaan kolehtia ja sitten kävelen ulos ne rahat kassissa.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli vuorossa lounas. Ennalta oli jaettu tehtävät niin että jokainen tuo jonkin ruokalajin - tästä seurasi se että paikalla oli ihan käsittämätön määrä ruokaa ja juomaa. Jälkiruokia varten oli ihan oma pöytänsä pukkijaloilla joka sananmukaisesti notkui kaikkien niiden kakkujen ja piirakoiden ja hedelmäsalaattien ja leivosten painosta. Jälleen kerran olin haikea siitä että minulla on tarjota vain yksi vatsa kaikille herkuille mitä maailma tarjoaa. Vaikka kuinka yritin ottaa vain vähän ja vain sellaisia mitä en tuntenut ennestään, söin kuitenkin liikaa ja jouduin kieltäytymään toisesta punaviinilasillisesta. Vieressäni ollut herra varoitti minua että Ranskan viiniteollisuus on katoava luonnonvara on parempi juoda vielä kun tätä herkkua on tarjolla. Otin kuitenki riskin ja siirryin jälkiruokapöytään syömään mandariineja ja viinirypäleitä ja ihan pienen palan vaan suklaakakkua. Juustot jätin väliin ihan kokonaan. 

Siinä vaiheessa kun aperitiivien tarjoilusta oli kulunut kolme tuntia minun oli pakko lähteä että ehdin Pariisiin menevään junaan, ja luultavasti hyvä niin. Koko matka meni jotenkin horteessa samalla kun yritin vaivihkaa vakoilla miksi poliisit ramppaavat käytävää koko ajan. Perillä selvisi että seuraavassa välikössä istui herra joka oli nauttinut liikaa sitä katoaa luonnonvaraa ja oli siis tuhannen päissään haastanut riitaa konduktöörin kanssa ja sitten sammunut penkilleen. 

Ranskan lahja maailmalle - macaron

Odottelen tässä inspiraatiota jonka voimalla kirjoittaa puoli sivua tekstiä huomista ryhmätyötä varten, mutta se ei ole vielä tullut joten on sopiva hetki päivittää viime päivien tapahtumia. Lupasin itselleni että saan mennä tuohon lähiravintolaan syömään vasta kun homma on tehty, joten uskon että motivaatio nousee pintaa ihan näillä hetkillä. 

Vaikka ranskalainen leivoskulttuuri on ilmiömäistä ja ilahduttaa ihan tavallisten ihmisten ihan jokapäiväistä elämään, niin jostain syystä en ole aikaisemmin tutustunut macaron - nimisiin leivoksiin. Onneksi (?) pääsin viime viikonloppuna niiden makuun ja nytkin kotimatkalla kävin hakemassa yhden, pistaasinmakuisen, iltapäiväteen seuralaiseksi. Tai oikeastaan söin siitä puolet ja toisen puolen säästin jälkiruoaksi. Paitsi jos tässä inspiraation odottelussa ja blogin kirjoittamisessa menee kovin pitkään niin saatan joutua syömään sen toisenkin puolen. Macaronissa ja vähän niinkuin kaksi marenkia vastakkain, paitsi ettei se ole marenkia, vaan muuten vaan ihanan rapeaa ja kuohkeaa ja pehmeää juttua jonka välissä on joko kermaa tai hilloa. Tai molempia. Synnillä on monet kasvot ja tällä menolla erään työkaverin ennen lähtöä heittämä huomautus siitä kuinka "ennen" ja "jälkeen" - punnitus saattaa tuottaa mielenkiintoisia tuloksia tulee vielä todeksi... Onneksi ennen punninnut itseäni ennen lähtöä. 

Perjantaina vietin iltapäivää paikallisravintolassa punaviinilasillisen kera lukemassa läksyjä. Hyvin miellyttävä tapa, suosittelen.  Illalla kävin paikallisessa Rossossa syömässä muutaman kaverin kanssa. Minä söin pikkupadassa haudutettua ankkaa ja perunamuusia. Ihana ankka joka oli appelsiininpalasten ja liemen keskellä muhinut niin pehmeäksi että se olisi mennyt lusikallakin. Jälkkäriksi kaverini otti "kelluvan saaren" joka on käytännössä vaniljakastikkeessa  uiva valkuaisvaahtosaari. Simppeliä ja hyvää, tässä tapauksessa myös tosi suurta. Tämä nimenomainen annos ansaitsee maininnan juuri siksi että se oli liioittelematta pienen salaattikulhon kokoinen ja ui rotevalla keittolautasella. Sitä sitten kolmen ihmisen voimin yritettiin hävittää kun varsinainen asiakas uupui jälkiruokansa edessä. Vaivihkaa tarkkailimme muita pöytiä ja oli rauhoittavaa huomata että tämä suuri saari nujersi ihmisiä myös muista pöytäkunnista. Esimerkiksi kiinalainen perhe jonka vanhempi mummo oli epäonnekseen tilannut "saaren" ja sitten sitä silmät pullottaen yritti lusikoida, hädissään vilkuillen ympärilleen ja muun seurueen epäuskoisena seuratessa hänen ponnistelujaan. 

Ravintolaketjun nimi on Chez Clement, ja se toimii todellakin hyvin pitkälle samalla konseptilla kuin Rosso. Perusruokaa, ei mitään ihmeellistä kikkailua, mutta ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi myös muiden annosten kuin jälkiruokien kohdalla. Ja hinta on kohdallaan. Suosittelen siis. 

Lauantaina lähdin taas ystäväni luo maalle. Tällä kertaa olin hyvin ajoissa asemalla ettei tarvinnut juosta missään vaiheessa. Onneksi, koska Gare Saint Lazaren pihalla meinasi käydä ohraisesti kun katu oli jäässä, siis todellakin jään peitossa ja tietysti liukastuin niin että oli lähellä ettei tämä retki päättynyt heti asemalla kallon haljetessa jalkakäytävän reunaan. 

Maalla oli kylmä, tuuli kävi lävitseni niin että sisin tuntui jäähtyvän. Täällä on jotenkin erilailla kylmä, niin että tuollainen viisi plusastettakin on ihan kamalaa. Vaikka niin oli kyllä Pariisissakin kylmä lauantai aamuna. Kun lähdin ulos kahdeksan jälkeen, säikähdin jo hetkeksi että olen unohtanut jonkin erityisen pyhäpäivän koska ulkona ei ollut ketään, ei siis ristinsielua. 

Lauantai iltana käytiin syömässä pianobaari - ravintolassa jossa siis herra soitti pianoa (tosi hyvin) ja musiikkia kuunnellessa sai aterioida. Tämä kaikki tapahtui entisessä kirkossa jossa toimii nykyään myös antiikkiliikke/kirpputori, miten tarjolla olevan tavaran haluaakaan kategorisoida. Se oli hienosti sisustettu ja kiva paikka. Ruoka ei ollut mitään ihmeellistä ja tarjoilija selvästi palkattu siksi että hän näytti kivalta tiukoissa farkuissa ja punaisessa villapaidassa. En tiedä tarjoilijan ammatista paljoa, mutta jos listalla on kolme pääruokalajia, eikä tiedä niistä yhdestäkään yhtään mitään (esimerkiksi että onko lihan seurana pottua vai riisiä) tai ei tiedä että voiko asiakas tilata cappucinoa, vaan kaikkea täytyy juosta aina kysymään isännältä, voi mielestäni sanoa että tarjoilussa on toivomisen varaa. Ystävällinen hän kyllä oli, aina kun muisti tulla pöytämme suuntaan. Ja jos me pyydämme vettä, niin sehän on ihan meidän tyhmyyttämme kun emme tajunneet pyytää laseja sitä vettä varten... Ruoka oli siis suht jees, mutta aseet eivät olleet ihan suhteessa ravintoon. Yleensä täällä saa lihaa tilatessaan erillisen pihviveitsen, mutta nämä veitset eivät pystyneet kunnolla edes paistettuun tomaattiin vaan sain väännettyä omani kaarelle ja sitten sitä yritettiin vaivihkaa vääntää takaisin suoraksi. 

Erikoisen hauskaa illassa oli se että pianisti myös säesti jos joku halusi laulaa. Yksi setä sitten innostui laulamaan O Sole Mio:n, ja hienosti vetikin, ei siinä mitään. Kun hän selvästikin tunteiden vallassa lauloi sydämensä kyllyydestä, tilanne vei hänet mukanaan, eikä setä raaskinut lopettaa heti, vaan veti kolme säkeistöä. Joka säkeistön jälkeen aplodit kiihtyvät ja lopulta ne olivat riittävän voimakkaat niin että hän raaski luopua mikrofonista. 

Pommi Printempsissä

Koska aiheesta on lähetetty minulle tekstiviestejä  (!!!) haluan täten ilmoittaa ettei minulla ole mitään tekoa Printempsin tavaratalosta ilmeisesti löytyneen pommin kanssa. 

Minä olen istunut tämän ja eilisen päivän tiiviisti koulussa ja ollut positiivisesti yllättynyt että kurssi ja aihe jota hieman jännitin etukäteen onkin ihan jees ja manaamisenkin uhalla sanon että simppeli ellei jopa helppo. 

Luokan muut osallistujat ovat suurimmaksi osaksi amerikkalaisia ja suht nuoria. Joten tämä kurssi on kielikylpy amerikkalaiseen kulttuuriin ja näkökulmaan Parisissa. Mielenkiintoista. Ainakin se että näistä ihmisitä suurin osa ei mene mihinkään lähikulmien kuppiloihin lounaalle vaan syö jugurttinsa ja subinsa luokassa tai "kahvihuoneessa" samalla kuin tekee läksyjä, kirjoittaa raportteja tai harrastaa muuta koulutyötä. Lie turhaa erikseen sanoa että en pystynyt tähän samaan kurinalaisuuteen vaan menin eilen lähimpään ravintolaan, jota jostain syystä haukutaan. Ihan turhaan, se oli täynnä paikallisia työläisiä ja eläkeläisrouvia pikkukoirineen. Nämä jos mitkä ovat hyvän brasserian tunnusmerkkejä. Minä söin villakoiran vieressä Quiche Lorrainen vihreällä salaatilla, lasin punkkua (joka oli vähän turhan kallista kylläkin) ja kahvia. Kahvi oli myöskin turhan kallista, joten tänään noudain enemmistön esimerkkiä ja hain kaupasta voikkoleipää ja mandariineja. Loppuajan puolentoista tunnin lounastauosta oli tarkoitus kirjoittaa huomisen kotitehtävää, mutta jäinkin (yllätys yllätys) suustani kiinni ja kirjoitan sitä nyt tunnilla. Heti kun saan tämän elintärkeän blogimerkinän valmiiksi, tietysti.