Käytiin esimerkiksi Christian Diorin nimeä kantavassa liikkeessä jossa mustiin pukeutuneet mallinnäköiset myyjät ja myyjättäret esittelivät hymyhuulin tuotteittaan ja toivottivat hyvää päivänjatkoa kun mikään ei meitä miellyttänyt ja poistuimme arvokkaasti paikalta. Ehdoton voittaja oli kuitenkin laukkukauppa jossa asiakirjasalkun hinnaksi kerrottiin 7620 euroa. Siis nelinumeroinen euromäärä mustasta nahkasalkusta johon ei mahdu edes läppäriä! Mösjöö oli pahoillaan että olimme tyytymättömiä laukkuun ja ystävällisesti kertoi että vaatimattomasta 30% lisämaksusta laukkuun saa ihan sellaiset asetukset kuin suinkin vaan keksin haluta. Mikä tuuri! Jätin kuitenkin senkin laukun rue St Honorelle odottamaan parempia aikoja ja sitä hetkeä kun palkkapussini on niin paksu että sen setelitukun pitelemiseen tarvitaan noin tuhannen euron setelinpidikettä.
Tämä kylän kallein alue lauantaina oli hauskaa vaihtelua torstain Bellevillen ostoksille, sieltä kun löytyi 20 euron kengät ja 25 euron takki. Sopii paremmin meikäläisen budjettiin. Torstaina muuten käytiin Leilan kanssa lounaalla crepes - eli kotoisammin lettupaikassa Saint Sulpicen kirkon lähellä. Leila pääsi alkuviikosta lettujen syönnin makuun niin paljon että vaati ehdottomasti että yhdellä lounaalla mennään lettupaikkaan syömään läpi aterian lettuja ja juomaan siideriä. Tai se siiderinjuonti oli kyllä minun ideani.
Torstai iltana meillä oli treffit Le Procope ravintolassa joka mainostaa itseään Pariisin vanhimmaksi soittoruokalaksi. Ilmeisesti maine oli noussut jonkun päähän, koska ruoka ei ollut mitenkään ihmeellistä, lasku kylläkin ihan käsittämätön. Onneksi meidät oli kutsuttu niin ettei tarvinnut itse maksaa. Paikka oli kyllä hieno, varsinkin jos ymmärsi olevansa vanhassa ja arvokkaassa paikassa. Vanhojen aikojen muistoksi ja sen vuoksi että aina pitää kaikkea kokeilla otin alkupalaksi ostereita. Muistin kyllä että ne eivät edelliselläkään kokeilukerralla päässeet suosikkiruokien listalle, mutta otin silti. Edelleenkään ne eivät ole ykkösvaihtoehtoni aterialle, yksinkertaisesti en vaan ymmärrä mitä herkkua on niellä niistä kuorista klimppiä joka maistuu ainoastaa etäisesti suolalta ja hyvässä lykyssä hieman liikahtelee kielellä ennenkuin sen saa nielaistua. Tässä kohden sivistyksessäni on selvästi aukko jota yritän aktiivisesti siis paikkailla.
Perjantaina Leila kävi tuttujen kanssa Centre Pompidoussa jossa on tarjolla modernia taidetta ja uraauurtavaa arkkitehtuuria. Rakennus on suunniteltu siten että sisätiloja voi muokata käytännöllisesti katsoen rajattomasti, se näyttää kevyeltä kasalta putkia ja lasia ja aiheutti aikanaan käsittämättömän määrän kritiikiä ulkonäöllään. Esimerkiksi kaikki putket, ilmastointi-, vesi-, ja sähköjohtoja sisällään pitävät putket ovat erivärisiä ja kulkevat rakennuksen ulkopuolella. Itse arkkitehtuuri oli keskustelua herättävää nerokkuutensa vuoksi, ilmeisesti aikaisemmin kukaan ei ollut käyttänyt talon rakentamisessa sillanrakennustekniikkaa.
Iltapäivällä käveltiin Marais´n kaupunginosassa jossa on asunut ja asuu paljon juutalaisia. Kuulemma maailmanpoliittisten hankaluuksien vuoksi nykyään tietyiltä kaduilta joissa on synagogia otetaan tienviitat pois. Saatan olla yksinkertainen mutta en jaksa uskoa että joku asiaan paneutunut ei tiedä missä joku synagoga on, oli sillä kadulla tienviittaa osoittamassa kadun nimeä tai sitten ei. Kyllä minä löysin Notre Damenkin vaikka en kadunnimeä katsonutkaan.
Kadulla, jonka nimeä en muista (vaikka katsoinkin sen tienviintasta paikan päällä) oli leipomo/voileipä/herkkukauppa jonka nimeä en muista sitäkään. Siellä kuitenkin söin kerrassaan loistavan pastramisämpylän joka oli sen kokoinen että siinä oli ihan tekeminen saada se menemään kokonaisuudessaan alas. Madame tiskin takana oli perinteisen nyrpeä kunnes selvisi että seurueemme oli tullut käymään koska paikan omistaja on tuttuja. Jonka jälkeen meille raivattiin tilaa pystybaariin nauttimaan kahvia sämpylän painikkeeksi ja madame oli ihastunut kuullessaan että olen paikalla vielä pari viikkoa. En tiedä kehtaanko mennä sinne uudestaan vaikka se voikkonen kyllä huutaakin nimeäni. Toistaiseksi olen selvinnyt ranskan kielellä jo pari kertaa lipputiskillä ja torillakin saanut mitä haluan, joten ehkä rohkaisen itseni sinne voikkospaikkaankin tilaamaan.
Lauantaiaamuna meillä oli treffit Louvren lasipyramidin luona, ja aamupäivällä kierreltiin oman oppaan kanssa samoja paikkoja kuin Leilan kanssa kahdestaan viikko sitten. Arkkitehtuurista saa PALJON enemmän irti kun mukana on joku joka osaa kertoa rakennusten taustasta ja historiasta. Leila halusi suorittaa muutamaan Pariisi-aiheisen klisee-kokemuksen joten kävimme boulangeriessa ostamassa "deux bagettes" ja lauantaiaamuna Leila meni hakemaan aamupalaksi "deux croissant" joten aamiainen oli kovin harmoninen kun nyt olen oppinut keittämään kahvia mutteripannulla niin ettei se aina kiehu yli ja maistu palaneelle. Leipää minulla nyt siis kuitenkin on vielä parin päivän tarpeeksi.
Iltapäivällä meidät oli Leilan kanssa kutsuttu ystävän luo syntymäpäiville, joten edessä oli juna- bussi yhdistelmä. Vaikka matkaan asunnolta juna-asemalle oli meidän mielestä varattu hyvin aikaa, taas sai juosta hiki pinnassa ja hädissään tulkita automaatista että mitä nappia pitäisi painaa jotta se tulostaisi meille liput mahdollisimman pikaisesti.
En ollut ikinä ollut Ranskassa bussissa, joten kokemus jännitti. Ainut eroavaisuus oli pysähtymisessä. Täällä bussit pysähtyvät joka pysäkille eikä mitään nappeja painella. Tätähän me emme tienneet ja kun lähestyimme määränpäätä, painelin kasvavalla vimmalla kaikkia istuimen yläpuolella olevia nappeja siinä toivossa että joku valo syttyisi jossain. Ei syttynyt, ja rynnin pitkin käytävää kuskin luo suunnilleen samalla hetkellä kun pysähdyimme ja hän avasi meille ystävällisesti oven. Taas tuli siis kirkastettua Suomi-kuvaa fiksuista ja hillityistä ihmistä jotka käyttäytyvät älykkäästi...
Kielestä vielä sen verran että olin kovasti itseeni tyytyväinen kun osasin käydä bussiasemalla kysymässä madamelta että etsin bussia 380 joka menee Caenin suuntaa ja että mistä se lähtee ja mistä minä ostan lipun ja mihin aikaan se lähtee, ja me madamen kanssa olimme ymmärtäneet toisiamme. Oli siis kipeä isku kun mentiin viereiseen kahvilaan virkistäytymään (toistaiseksi suurimpien ja muhkeimpien cappuccinonen kanssa) ennen bussin lähtöä, ja madame tuli kysymään jotain mistä en kertakaikkiaan vaan saanut selvää. Pari kertaa toistettuaan hän ilmeisesti totesi minut toivottomaksi tapaukseksi ja jätti rauhaan. Mielestämme olimme maksaneet koko vaaditun summan, ilmeisesti asia koski vaihtorahoja, ja hän kysyi että haluanko vaihtorahani vai jätetäänkä ne tipiksi. Aika erikoinen kysymys, mutta tähän suuntaan ohjasivat ne pienet vihjeet mitkä ymmärsin.
Syntymäpäivillä nautittiin päivällistä pitkän kaavan mukaan, ja olisi pitänyt ymmärtää etukäteen että oli naiivi ajatus että me ehdittäisiin viimeiseen junaan takaisin Pariisiin. Joten kun viimeinen vieras lähti aamukahden jälkeen päästiin viimeisellä nukkumaan. Leila lähti tänään sunnuntaina takaisin kotosuomeen, joten herätys oli heti seiskan korvilla ja ysin aikaan piti olla jo junassa jotta ei tulisi kiire vielä sinne lentokentällekin. Yhden laukun raahaaminen kahden ihmisen voimin metrotunneleissa oli käsittämättömän paljon helpompaa kuin viikko sitten niiden kahden kivikasan. Jotka muuten purettuina olivat hyvin vaatimattomat varusteet, ihan vakavasti olen miettinyt että miten minä näin vähän pakkasin ja kuinka minä selviän näillä varusteilla täällä vielä kaksi viikkoa! Onneksi ihan vieressä on pesula jossa kävin iltapäivällä, Leilan lähdön jälkeen pesemässä koneellisen niin että nyt on taas vaihtoehtoja.
Asunnolla opettelin käyttämään pölynimuria joka on ihan kuin viisikymmentäluvun amerikkalaisissa elokuvissa, sellainen pötkö varressa kiinni, tiskasin, vein roskat ja muutenkin harrastin kodinhoitoa. Sunnuntain kunniaksi laitoin ruokaa ja join loput Beaujolais Nouveaun pullonpohjalta pilaantumasta. Aamulla käytiin Leilan kanssa taas sielä rustiikkisella torilla, ja ostin haisujuuston lisäksi pari pulloa siideriä, joten piti juoda entiset pullot tyhjäksi jotta voi avata uuden :-)
