Hyvää Uutta Vuotta

taas lyhyitä merkintöjä joista täytyy kirjoittaa tarkemmin tuonnempana

- http://www.enpcmbaparis.com/ Koulun nettisivut
- laukkujen raahaaminen ympäri kaupunkia koska asemilla ei terrorismin pelossa ole enää säilytystiloja laukuille
- Charles de Gaulle - lentokenttä. Maailman surullisimpia paikkoja
- Pariisi on aina Pariisi, mutta kyllä kotona on hyvä olla ja asiat hyvin.

Loppu lähellä

Näin viimeisen koulupäivän kunniaksi ja etapin lopun lähentyessä ja tenttikin tehtynä hieman yhteenvetoa jota voin myöhemmin fiksailla ja kirjoittaa tarkemmin.

- kävin perjataina kampaajalla leikkaamassa tukkani. osasin selittää mitä halusin eikä sitä kynitty kaljuksi eikä värjätty vihreäksi. Hyvä juttu. 

- kerjäläiset ja muut kaduilla eläjät. Ei hyvä juttu. Tämä on tietysti merkki huonosta sosiaalisesta itsetunnosta mutta sellaista se nyt vaan on. 

- kolmenkymmenen hengen luokassa on 15 ämerikkäläistä. Miten kivaa on tulla opiskelemaan ulkomaille ja huomata olevansa maanmiesten keskellä? On meitä kolme skandinaaviakin, tanskalainen, ruotsalainen och jag, jotka pidämme yllä pohjoisia arvoja ja huumoria. Hyvä juttu :-D

- Joulumieli puuttuu ihan täysin. Kumma juttu, minähän tykkään joulusta ihan kympillä! En kyllä suosittele Pariisia matkakohteeksi jos kaipaa joulutunnelmaa. Ainakaan täällä ei ole sellaista samanlaista fiilistä kuin Suomessa missä joululaulut raikaavat kyllästymiseen asti. Kävin lähikukkakaupassa haistelemassa joulukuusia ja kuuntelin koko eilisen illan joululauluja Youtubesta, tuntui heti enemmän jouluisalta ja nyt jo jännittää paljonko paketteja minä saan jos yhtään. Kyllä pitäisi saada kun olen ollut kovasti kilttinä. 

Olisi pitänyt ymmärtää aikaisemmin kuunella niitä lauluja! Mutta toisaalta ei ole ollut tarvetta eikä aikaakaan ennen tämän viikon loppupuolta. 

- Foie gras eli himottu hanhenmaksa. Täällä ollaan kovin kuumana sen perään. Minä kokeilin sitä eikä ollut kyllä kovin kummallista. Enenmmän tämän tuotteen kohdalla minua kuitenkin vaivaa sen tuottamisen epäeettisyys ja eläinten kohtelu. Joten jätän sen jatkossakin ostamatta ja syömättä. 

Kirkossa sunnuntaina

Sunnuntaina lähdin ystäväni ja hänen lastensa kanssa heidän seurakuntansa joulujuhlan tyyppisessä tilaisuudessa. Ensin oli jumalanpalvelus. Koska protestanttinen seurakunta on pieni ja pastorikin jaettu useamman kylän kesken, jumalanpalvelus pidetään vuorotellen eri kylissä ja niissäkin usein ei ole kirkkoa vaan ihmiset kokoontuvat erilaisiin kappeleihin jne paikkoihin joiden yhdistävänä tekijänä kuitenkin on se ettei siellä ole urkuja. Joten seurakunnan aktiivit soittavat eri instrumentteja. Ihan niinkuin kaikissa amerikkalaisissa elokuvissa, pastorin rouva punaisessa villamekossa soitti kitaraa. Rouva oli ilmeisesti ainoa ihminen paikalla jonka mielestä kappelissa ei ollut turkasen kylmä. Jokaisen muun paikallaolijan kääriytyessä huiveihinsa ja villakangastakkeihinsa, hän viipotti menemään lyhythihaisessa punaisessa mekossa ja avokkaissa. 

Viisi kypsään ikään ehtinyttä rouvaa ja Gambiasta maahan muuttanut herra muodostivat kuoron, joka ilahduttavalla innolla ja tunteella lauloivat paitsi perinteisiä hengellisiä joululauluja, myös muutaman itsetehdyn gospelbiisin Blues Brothers - elokuvista tutulla tyylillä niin että sanankuulijat jammasivat penkeissään. Siellä myös keskusteltiin raamatunluvun jälkeen siitä mitä oli juuri kuultu ja mitä se merkitsi. Tämä voisi olla hyvinkin tarpeellista myös luterilaisessa kirkossa. Ystäväni on rahastonhoitajana kyseisessä seurakunnassa niin että tämä oli ensimmäinen ja luultavasti myös viimeinen kerta kun jumalanpalveluksen jälkeen istahdan alttarinreunalle laskemaan kolehtia ja sitten kävelen ulos ne rahat kassissa.

Jumalanpalveluksen jälkeen oli vuorossa lounas. Ennalta oli jaettu tehtävät niin että jokainen tuo jonkin ruokalajin - tästä seurasi se että paikalla oli ihan käsittämätön määrä ruokaa ja juomaa. Jälkiruokia varten oli ihan oma pöytänsä pukkijaloilla joka sananmukaisesti notkui kaikkien niiden kakkujen ja piirakoiden ja hedelmäsalaattien ja leivosten painosta. Jälleen kerran olin haikea siitä että minulla on tarjota vain yksi vatsa kaikille herkuille mitä maailma tarjoaa. Vaikka kuinka yritin ottaa vain vähän ja vain sellaisia mitä en tuntenut ennestään, söin kuitenkin liikaa ja jouduin kieltäytymään toisesta punaviinilasillisesta. Vieressäni ollut herra varoitti minua että Ranskan viiniteollisuus on katoava luonnonvara on parempi juoda vielä kun tätä herkkua on tarjolla. Otin kuitenki riskin ja siirryin jälkiruokapöytään syömään mandariineja ja viinirypäleitä ja ihan pienen palan vaan suklaakakkua. Juustot jätin väliin ihan kokonaan. 

Siinä vaiheessa kun aperitiivien tarjoilusta oli kulunut kolme tuntia minun oli pakko lähteä että ehdin Pariisiin menevään junaan, ja luultavasti hyvä niin. Koko matka meni jotenkin horteessa samalla kun yritin vaivihkaa vakoilla miksi poliisit ramppaavat käytävää koko ajan. Perillä selvisi että seuraavassa välikössä istui herra joka oli nauttinut liikaa sitä katoaa luonnonvaraa ja oli siis tuhannen päissään haastanut riitaa konduktöörin kanssa ja sitten sammunut penkilleen. 

Ranskan lahja maailmalle - macaron

Odottelen tässä inspiraatiota jonka voimalla kirjoittaa puoli sivua tekstiä huomista ryhmätyötä varten, mutta se ei ole vielä tullut joten on sopiva hetki päivittää viime päivien tapahtumia. Lupasin itselleni että saan mennä tuohon lähiravintolaan syömään vasta kun homma on tehty, joten uskon että motivaatio nousee pintaa ihan näillä hetkillä. 

Vaikka ranskalainen leivoskulttuuri on ilmiömäistä ja ilahduttaa ihan tavallisten ihmisten ihan jokapäiväistä elämään, niin jostain syystä en ole aikaisemmin tutustunut macaron - nimisiin leivoksiin. Onneksi (?) pääsin viime viikonloppuna niiden makuun ja nytkin kotimatkalla kävin hakemassa yhden, pistaasinmakuisen, iltapäiväteen seuralaiseksi. Tai oikeastaan söin siitä puolet ja toisen puolen säästin jälkiruoaksi. Paitsi jos tässä inspiraation odottelussa ja blogin kirjoittamisessa menee kovin pitkään niin saatan joutua syömään sen toisenkin puolen. Macaronissa ja vähän niinkuin kaksi marenkia vastakkain, paitsi ettei se ole marenkia, vaan muuten vaan ihanan rapeaa ja kuohkeaa ja pehmeää juttua jonka välissä on joko kermaa tai hilloa. Tai molempia. Synnillä on monet kasvot ja tällä menolla erään työkaverin ennen lähtöä heittämä huomautus siitä kuinka "ennen" ja "jälkeen" - punnitus saattaa tuottaa mielenkiintoisia tuloksia tulee vielä todeksi... Onneksi ennen punninnut itseäni ennen lähtöä. 

Perjantaina vietin iltapäivää paikallisravintolassa punaviinilasillisen kera lukemassa läksyjä. Hyvin miellyttävä tapa, suosittelen.  Illalla kävin paikallisessa Rossossa syömässä muutaman kaverin kanssa. Minä söin pikkupadassa haudutettua ankkaa ja perunamuusia. Ihana ankka joka oli appelsiininpalasten ja liemen keskellä muhinut niin pehmeäksi että se olisi mennyt lusikallakin. Jälkkäriksi kaverini otti "kelluvan saaren" joka on käytännössä vaniljakastikkeessa  uiva valkuaisvaahtosaari. Simppeliä ja hyvää, tässä tapauksessa myös tosi suurta. Tämä nimenomainen annos ansaitsee maininnan juuri siksi että se oli liioittelematta pienen salaattikulhon kokoinen ja ui rotevalla keittolautasella. Sitä sitten kolmen ihmisen voimin yritettiin hävittää kun varsinainen asiakas uupui jälkiruokansa edessä. Vaivihkaa tarkkailimme muita pöytiä ja oli rauhoittavaa huomata että tämä suuri saari nujersi ihmisiä myös muista pöytäkunnista. Esimerkiksi kiinalainen perhe jonka vanhempi mummo oli epäonnekseen tilannut "saaren" ja sitten sitä silmät pullottaen yritti lusikoida, hädissään vilkuillen ympärilleen ja muun seurueen epäuskoisena seuratessa hänen ponnistelujaan. 

Ravintolaketjun nimi on Chez Clement, ja se toimii todellakin hyvin pitkälle samalla konseptilla kuin Rosso. Perusruokaa, ei mitään ihmeellistä kikkailua, mutta ruoka on hyvää ja sitä on riittävästi myös muiden annosten kuin jälkiruokien kohdalla. Ja hinta on kohdallaan. Suosittelen siis. 

Lauantaina lähdin taas ystäväni luo maalle. Tällä kertaa olin hyvin ajoissa asemalla ettei tarvinnut juosta missään vaiheessa. Onneksi, koska Gare Saint Lazaren pihalla meinasi käydä ohraisesti kun katu oli jäässä, siis todellakin jään peitossa ja tietysti liukastuin niin että oli lähellä ettei tämä retki päättynyt heti asemalla kallon haljetessa jalkakäytävän reunaan. 

Maalla oli kylmä, tuuli kävi lävitseni niin että sisin tuntui jäähtyvän. Täällä on jotenkin erilailla kylmä, niin että tuollainen viisi plusastettakin on ihan kamalaa. Vaikka niin oli kyllä Pariisissakin kylmä lauantai aamuna. Kun lähdin ulos kahdeksan jälkeen, säikähdin jo hetkeksi että olen unohtanut jonkin erityisen pyhäpäivän koska ulkona ei ollut ketään, ei siis ristinsielua. 

Lauantai iltana käytiin syömässä pianobaari - ravintolassa jossa siis herra soitti pianoa (tosi hyvin) ja musiikkia kuunnellessa sai aterioida. Tämä kaikki tapahtui entisessä kirkossa jossa toimii nykyään myös antiikkiliikke/kirpputori, miten tarjolla olevan tavaran haluaakaan kategorisoida. Se oli hienosti sisustettu ja kiva paikka. Ruoka ei ollut mitään ihmeellistä ja tarjoilija selvästi palkattu siksi että hän näytti kivalta tiukoissa farkuissa ja punaisessa villapaidassa. En tiedä tarjoilijan ammatista paljoa, mutta jos listalla on kolme pääruokalajia, eikä tiedä niistä yhdestäkään yhtään mitään (esimerkiksi että onko lihan seurana pottua vai riisiä) tai ei tiedä että voiko asiakas tilata cappucinoa, vaan kaikkea täytyy juosta aina kysymään isännältä, voi mielestäni sanoa että tarjoilussa on toivomisen varaa. Ystävällinen hän kyllä oli, aina kun muisti tulla pöytämme suuntaan. Ja jos me pyydämme vettä, niin sehän on ihan meidän tyhmyyttämme kun emme tajunneet pyytää laseja sitä vettä varten... Ruoka oli siis suht jees, mutta aseet eivät olleet ihan suhteessa ravintoon. Yleensä täällä saa lihaa tilatessaan erillisen pihviveitsen, mutta nämä veitset eivät pystyneet kunnolla edes paistettuun tomaattiin vaan sain väännettyä omani kaarelle ja sitten sitä yritettiin vaivihkaa vääntää takaisin suoraksi. 

Erikoisen hauskaa illassa oli se että pianisti myös säesti jos joku halusi laulaa. Yksi setä sitten innostui laulamaan O Sole Mio:n, ja hienosti vetikin, ei siinä mitään. Kun hän selvästikin tunteiden vallassa lauloi sydämensä kyllyydestä, tilanne vei hänet mukanaan, eikä setä raaskinut lopettaa heti, vaan veti kolme säkeistöä. Joka säkeistön jälkeen aplodit kiihtyvät ja lopulta ne olivat riittävän voimakkaat niin että hän raaski luopua mikrofonista. 

Pommi Printempsissä

Koska aiheesta on lähetetty minulle tekstiviestejä  (!!!) haluan täten ilmoittaa ettei minulla ole mitään tekoa Printempsin tavaratalosta ilmeisesti löytyneen pommin kanssa. 

Minä olen istunut tämän ja eilisen päivän tiiviisti koulussa ja ollut positiivisesti yllättynyt että kurssi ja aihe jota hieman jännitin etukäteen onkin ihan jees ja manaamisenkin uhalla sanon että simppeli ellei jopa helppo. 

Luokan muut osallistujat ovat suurimmaksi osaksi amerikkalaisia ja suht nuoria. Joten tämä kurssi on kielikylpy amerikkalaiseen kulttuuriin ja näkökulmaan Parisissa. Mielenkiintoista. Ainakin se että näistä ihmisitä suurin osa ei mene mihinkään lähikulmien kuppiloihin lounaalle vaan syö jugurttinsa ja subinsa luokassa tai "kahvihuoneessa" samalla kuin tekee läksyjä, kirjoittaa raportteja tai harrastaa muuta koulutyötä. Lie turhaa erikseen sanoa että en pystynyt tähän samaan kurinalaisuuteen vaan menin eilen lähimpään ravintolaan, jota jostain syystä haukutaan. Ihan turhaan, se oli täynnä paikallisia työläisiä ja eläkeläisrouvia pikkukoirineen. Nämä jos mitkä ovat hyvän brasserian tunnusmerkkejä. Minä söin villakoiran vieressä Quiche Lorrainen vihreällä salaatilla, lasin punkkua (joka oli vähän turhan kallista kylläkin) ja kahvia. Kahvi oli myöskin turhan kallista, joten tänään noudain enemmistön esimerkkiä ja hain kaupasta voikkoleipää ja mandariineja. Loppuajan puolentoista tunnin lounastauosta oli tarkoitus kirjoittaa huomisen kotitehtävää, mutta jäinkin (yllätys yllätys) suustani kiinni ja kirjoitan sitä nyt tunnilla. Heti kun saan tämän elintärkeän blogimerkinän valmiiksi, tietysti.

Idyllistä eloa

Viime päivinä ei ole tapahtunut kummempia, ei ainakaan kommentoitaaksi asti. Aukka on paistanut (vihdoinkin) ja olen tervehenkisesti kävellyt koululta Jardin du Luxembourin halki kotiopäin useampana päivänä. Matkalla istuskellut idyllisesti penkillä ottamassa aurinkoa ja lukemassa läksyjä, ja niinkuin esimerkiksi tänään, tarkkaillut kuinka eräs setä harjoittaa Tai Chi:tä.Ymmärrän hyvin miksi tätä puistoa on niin paljon kehuttu, se on tosi kaunis paikka jossa on paljon paikkoja missä istua nautiskelemassa elämästä. 

Maanantaina sain viimeisellä ensi viikon kirjat. Madame joka vaati ehdottomasti että tulen viime viikon torstaina hakemaan ne eikä sitten ollutkaan paikalla, ei ollut paikalla myöskään maanantaina kun menin paikan päälle. Sain hillityn raivokohtauksen ja kieltäydyin tulemasta tiistaina uudelleen "kysymään asiaa" koska en ihan joka päivä viitsi ajaa toiselle puolelle kaupunkia turhan takia. Lupasin tulla tunnin päästä uudelleen jos madame olisi armollisesti saapunut kustannuspaikalleen. Kaikelta varalta päätin kuluttaa rahaa soittamalla hänelle ensin. Tästä seurasi uusi raivokohtaus: puhelin soi, hän vastasi ja sitten laittoi minut ilmeisesti kaiuttimeen, mikä katkaisi puhelun. Soitin uudelleen arviolta viisi kertaa, karjuin sivistymättömästi suomenkielisiä manauksia ja poljin jalkaa ennenkuin päättelin että koska hän vastaa toimistossa olevaan lankapuhelimeen, hänen täytyy olla toimistossa. 

Näin vihdoin sitten tapasimme, vaikka minulle olikin epäselvää että kenen kanssa minut ohjattiin puhumaan. Kun kätellessä menin tyhmyyksissäni kysymään madamen nimeä, niin hän oli kovin närkästynyt. Voi hitsi. 

Metrossa matkalla koululle olin jo mielessäni kirjoittanut asiakaspalautteen koskien rouvan kielitaitoa, ihmissuhdetaitoja, kommunikaatiotaitoja, koulun "organisointikykyä" ja tasoa, mutta olin niin tyytyväinen asioiden selviämisestä että unohdin koko asian. Saa nähdä miten käy maanantaina kun minulla on treffit madamen kanssa ja hän ystävällisesti ohjaa minut uuteen opinahjooni. 

Nyt minulla kuitenkin on taas materiaalia askarreltavaksi ja eilen illalla (keskiviikkona) palkitsin itseni ahkerasta opiskelusta illallisella lähiravintolassa. Minulla oli jo mielikuva mitä haluan, mutta mukava tarjoiluja puhui minut ympäri kokeilemaan päivän annosta, Pot au Feuta ja juustokakkua luumusoosilla jälkiruoaksi. Oli ihan todella mainiota, ja olisin syönyt toisenkin annoksen jos olisi suinkin mahtunut. Seuraksi lasi beaujolaisia ja kahvi, ja koko lystin hinta? Ihanat 23 euroa! Kyllä kelpasi istua opiskelemassa ja vakoilemassa ihmisiä tuolla hinnalla. 

Tämä sivistynyt ruokailu oli tarpeellista vastinetta tiistaille jolloin satoi ikävästi vetistä räntää, ja näinollen päätin etten kävelekään kotio. Kurssikaveri pyysi lounaalla jossa sitten vierähtikin koko iltapäivä ensi Pizza Hutissa ja sitten Starbuksissa joka oli ihan siinä vieressä. Näissä paikoissa oli kuivaa, lämmintä ja miellyttävät sohvat, joten kotiinpäinlähtöä oli helppo lykätä lähes rajattomasti. 

Eilen iltapäivällä kävin keskiaikamuseossa (Musee du Cluny). En tiedä mitä olin odottanut, mutta se ei tuntunut kuitenkaan mitenkään erikoisen ihmeelliseltä. Poikkeuksena moneen muuhun paikkaan kylteissä oli myös englanninkielistä tekstiä, niin että siitä sai kyllä irtikin paljon jos vaan jaksoi lukea kaiken. Paljon oli tavaraa ja paikka rakennettu roomalaisen kylpylän yhteyteen. Sitä kylpylää minä itseasiassa menin katsomaan, mutta tietysti juuri se osa oli suljettu korjaustöiden takia. Museon kirjakaupassa oli hauskoja kirjoja joissa esiteltiin keskiaikaista Pariisia, mutta hinnat olivat sen verran viileät että jätin sinne. 

Toinen paikka mitä olin ajatellut, juutalaisuutta käsittelevä museo ei kirjallisuuden perustella vaikuttanutkaan siltä mitä odotin, ja Picassomuseo on suljettu restauroinnin takia, joten ilmeisesti olen tällä erää käynyt kaikissa museoissa missä meinasinkin käydä. 

Tänään kotimatkalla suoritin vähän ostoksia ja nyt istun tätä kirjoittamassa hienossa University of Sorbonne hupparissa ja "J´aime ta langue" T - paidassa. En minä opiskele siis Sorbonnessa, mutta tämä oli kiva huppari. Ja täällä on tosi kylmä sisällä, joten pörrötohvelit ja hupparit ovat vakavassa käytössä, eivätkä mitään statussymoboleja. 

Keksin tällä viikolla mikä bussi tulee tänne kämpälle, joten nyt voin katsella maisemia samalla kun ajelen pitkin kaupunkia. (Täytyy vaan muistaa että kaupungissa tarttee painaa nappia jotta bussi pysähtyy, muistammehan kaikki että maalaisbusseissa ei tartte vaan se pysähtyy joka pysäkille joka tapauksessa...) 

Iltapäivällä kieriskelin itsetyytyväisyydessä kun osasin keskustella peruna/sipuli/vihanneskauppiaan kanssa eri perunoiden ominaisuuksista ja ostaa oikean määrän oikeanlaisia pottuja. Pienet on ilot välillä. 

Ei tunnu yhtään joululta vaikka tuossa viereisellä torilla ja ostoskadulla on söpösti laitettu joulukuuset esille punaisine rusetteineen ja jouluvalot valkaisevat koko kadun. Ehkä tontut eivät liiku näin etelässä luomassa piippolakkeineen tunnelmaa joten kaikki tämä kilttinä oleminen on mennyt hukkaan. Höh. 

 

Kiireisiä päiviä

Loppuviikosta aika koulun jälkeen kului tiiviisti kaupungilla, enimmäkseen ostoksilla koska rahaahan on. 

Käytiin esimerkiksi Christian Diorin nimeä kantavassa liikkeessä jossa mustiin pukeutuneet mallinnäköiset myyjät ja myyjättäret esittelivät hymyhuulin tuotteittaan ja toivottivat hyvää päivänjatkoa kun mikään ei meitä miellyttänyt ja poistuimme arvokkaasti paikalta. Ehdoton voittaja oli kuitenkin laukkukauppa jossa asiakirjasalkun hinnaksi kerrottiin 7620 euroa. Siis nelinumeroinen euromäärä mustasta nahkasalkusta johon ei mahdu edes läppäriä! Mösjöö oli pahoillaan että olimme tyytymättömiä laukkuun ja ystävällisesti kertoi että vaatimattomasta 30% lisämaksusta laukkuun saa ihan sellaiset asetukset kuin suinkin vaan keksin haluta. Mikä tuuri! Jätin kuitenkin senkin laukun rue St Honorelle odottamaan parempia aikoja ja sitä hetkeä kun palkkapussini on niin paksu että sen setelitukun  pitelemiseen tarvitaan noin tuhannen euron setelinpidikettä. 

Tämä kylän kallein alue lauantaina oli hauskaa vaihtelua torstain Bellevillen ostoksille, sieltä kun löytyi 20 euron kengät ja 25 euron takki. Sopii paremmin meikäläisen budjettiin. Torstaina muuten käytiin Leilan kanssa lounaalla crepes - eli kotoisammin lettupaikassa Saint Sulpicen kirkon lähellä. Leila pääsi alkuviikosta lettujen syönnin makuun niin paljon että vaati ehdottomasti että yhdellä lounaalla mennään lettupaikkaan syömään läpi aterian lettuja ja juomaan siideriä. Tai se siiderinjuonti oli kyllä minun ideani. 

Torstai iltana meillä oli treffit Le Procope  ravintolassa joka mainostaa itseään Pariisin vanhimmaksi soittoruokalaksi. Ilmeisesti maine oli noussut jonkun päähän, koska ruoka ei ollut mitenkään ihmeellistä, lasku kylläkin ihan käsittämätön. Onneksi meidät oli kutsuttu niin ettei tarvinnut itse maksaa.  Paikka oli kyllä hieno, varsinkin jos ymmärsi olevansa vanhassa ja arvokkaassa paikassa. Vanhojen aikojen muistoksi ja sen vuoksi että aina pitää kaikkea kokeilla otin alkupalaksi ostereita. Muistin kyllä että ne eivät edelliselläkään kokeilukerralla päässeet suosikkiruokien listalle, mutta otin silti. Edelleenkään ne eivät ole ykkösvaihtoehtoni aterialle, yksinkertaisesti en vaan ymmärrä mitä herkkua on niellä niistä kuorista klimppiä joka maistuu ainoastaa etäisesti suolalta ja hyvässä lykyssä hieman liikahtelee kielellä ennenkuin sen saa nielaistua. Tässä kohden sivistyksessäni on selvästi aukko jota yritän aktiivisesti siis paikkailla. 

Perjantaina Leila kävi tuttujen kanssa Centre Pompidoussa jossa on tarjolla modernia taidetta ja uraauurtavaa arkkitehtuuria. Rakennus on suunniteltu siten että sisätiloja voi muokata käytännöllisesti katsoen rajattomasti, se näyttää kevyeltä kasalta putkia ja lasia ja aiheutti aikanaan käsittämättömän määrän kritiikiä ulkonäöllään. Esimerkiksi kaikki putket, ilmastointi-, vesi-, ja sähköjohtoja sisällään pitävät putket ovat erivärisiä ja kulkevat rakennuksen ulkopuolella. Itse arkkitehtuuri oli keskustelua herättävää nerokkuutensa vuoksi, ilmeisesti aikaisemmin kukaan ei ollut käyttänyt talon rakentamisessa sillanrakennustekniikkaa. 

Iltapäivällä käveltiin Marais´n kaupunginosassa jossa on asunut ja asuu paljon juutalaisia. Kuulemma maailmanpoliittisten hankaluuksien vuoksi nykyään tietyiltä kaduilta joissa on synagogia otetaan tienviitat pois. Saatan olla yksinkertainen mutta en jaksa uskoa että joku asiaan paneutunut ei tiedä missä joku synagoga on, oli sillä kadulla tienviittaa osoittamassa kadun nimeä tai sitten ei. Kyllä minä löysin Notre Damenkin vaikka en kadunnimeä katsonutkaan. 

Kadulla, jonka nimeä en muista (vaikka katsoinkin sen tienviintasta paikan päällä) oli leipomo/voileipä/herkkukauppa jonka nimeä en muista sitäkään. Siellä kuitenkin söin kerrassaan loistavan pastramisämpylän joka oli sen kokoinen että siinä oli ihan tekeminen saada se menemään kokonaisuudessaan alas. Madame tiskin takana oli perinteisen nyrpeä kunnes selvisi että seurueemme oli tullut käymään koska paikan omistaja on tuttuja. Jonka jälkeen meille raivattiin tilaa pystybaariin nauttimaan kahvia sämpylän painikkeeksi ja madame oli ihastunut kuullessaan että olen paikalla vielä pari viikkoa. En tiedä kehtaanko mennä sinne uudestaan vaikka se voikkonen kyllä huutaakin nimeäni. Toistaiseksi olen selvinnyt ranskan kielellä jo pari kertaa lipputiskillä ja torillakin saanut mitä haluan, joten ehkä rohkaisen itseni sinne voikkospaikkaankin tilaamaan. 

Lauantaiaamuna meillä oli treffit Louvren lasipyramidin luona, ja aamupäivällä kierreltiin oman oppaan kanssa samoja paikkoja kuin Leilan kanssa kahdestaan viikko sitten. Arkkitehtuurista saa PALJON enemmän irti kun mukana on joku joka osaa kertoa rakennusten taustasta ja historiasta. Leila halusi suorittaa muutamaan Pariisi-aiheisen klisee-kokemuksen joten kävimme boulangeriessa ostamassa "deux bagettes" ja lauantaiaamuna Leila meni hakemaan aamupalaksi "deux croissant" joten aamiainen oli kovin harmoninen kun nyt olen oppinut keittämään kahvia mutteripannulla niin ettei se aina kiehu yli ja maistu palaneelle. Leipää minulla nyt siis kuitenkin on vielä parin päivän tarpeeksi. 

Iltapäivällä meidät oli Leilan kanssa kutsuttu ystävän luo syntymäpäiville, joten edessä oli juna- bussi yhdistelmä. Vaikka matkaan asunnolta juna-asemalle oli meidän mielestä varattu hyvin aikaa, taas sai juosta hiki pinnassa ja hädissään tulkita automaatista että mitä nappia pitäisi painaa jotta se tulostaisi meille liput mahdollisimman pikaisesti. 

En ollut ikinä ollut Ranskassa bussissa, joten kokemus jännitti. Ainut eroavaisuus oli pysähtymisessä. Täällä bussit pysähtyvät joka pysäkille eikä mitään nappeja painella. Tätähän me emme tienneet ja kun lähestyimme määränpäätä, painelin kasvavalla vimmalla kaikkia istuimen yläpuolella olevia nappeja siinä toivossa että joku valo syttyisi jossain. Ei syttynyt, ja rynnin pitkin käytävää kuskin luo suunnilleen samalla hetkellä kun pysähdyimme ja hän avasi meille ystävällisesti oven. Taas tuli siis kirkastettua Suomi-kuvaa fiksuista ja hillityistä ihmistä jotka käyttäytyvät älykkäästi...

Kielestä vielä sen verran että olin kovasti itseeni tyytyväinen kun osasin käydä bussiasemalla kysymässä madamelta että etsin bussia 380 joka menee Caenin suuntaa ja että mistä se lähtee ja mistä minä ostan lipun ja mihin aikaan se lähtee, ja me madamen kanssa olimme ymmärtäneet toisiamme. Oli siis kipeä isku kun mentiin viereiseen kahvilaan virkistäytymään (toistaiseksi suurimpien ja muhkeimpien cappuccinonen kanssa) ennen bussin lähtöä, ja madame tuli kysymään jotain mistä en kertakaikkiaan vaan saanut selvää. Pari kertaa toistettuaan hän ilmeisesti totesi minut toivottomaksi tapaukseksi ja jätti rauhaan. Mielestämme olimme maksaneet koko vaaditun summan, ilmeisesti asia koski vaihtorahoja, ja hän kysyi että haluanko vaihtorahani vai jätetäänkä ne tipiksi. Aika erikoinen kysymys, mutta tähän suuntaan ohjasivat ne pienet vihjeet mitkä ymmärsin. 

Syntymäpäivillä nautittiin päivällistä pitkän kaavan mukaan, ja olisi pitänyt ymmärtää etukäteen että oli naiivi ajatus että me ehdittäisiin viimeiseen junaan takaisin Pariisiin. Joten kun viimeinen vieras lähti aamukahden jälkeen päästiin viimeisellä nukkumaan. Leila lähti tänään sunnuntaina takaisin kotosuomeen, joten herätys oli heti seiskan korvilla ja ysin aikaan piti olla jo junassa jotta ei tulisi kiire vielä sinne lentokentällekin. Yhden laukun raahaaminen kahden ihmisen voimin metrotunneleissa oli käsittämättömän paljon helpompaa kuin viikko sitten niiden kahden kivikasan. Jotka muuten purettuina olivat hyvin vaatimattomat varusteet, ihan vakavasti olen miettinyt että miten minä näin vähän pakkasin ja kuinka minä selviän näillä varusteilla täällä vielä kaksi viikkoa! Onneksi ihan vieressä  on pesula jossa kävin iltapäivällä, Leilan lähdön jälkeen pesemässä koneellisen niin että nyt on taas vaihtoehtoja. 

Asunnolla opettelin käyttämään pölynimuria joka on ihan kuin viisikymmentäluvun amerikkalaisissa elokuvissa, sellainen pötkö varressa kiinni, tiskasin, vein roskat ja muutenkin harrastin kodinhoitoa. Sunnuntain kunniaksi laitoin ruokaa ja join loput Beaujolais Nouveaun pullonpohjalta pilaantumasta. Aamulla käytiin Leilan kanssa taas sielä rustiikkisella torilla, ja ostin haisujuuston lisäksi pari pulloa siideriä, joten piti juoda entiset pullot tyhjäksi jotta voi avata uuden :-)